Ajankohtaista

Yksinäisyys lisää eriarvoistumista

 

Eriarvoistuminen on yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä ongelma, muistuttaa Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila. Eriarvoisuuden kokemus synnyttää ääripäitä, joiden välille tulee väistämättä jännitteitä.

”Mitä kauemmas nämä ääripäät ajautuvat toisistaan, sitä enemmän syntyy jännitettä, epäluuloa ja aggressiivisia tunteita.”

Mutta mistä eriarvoisuus sitten kumpuaa? Junttilan mukaan tutkimukset kertovat, että eriarvoisuuteen vaikuttaa jo omien isovanhempien sukupolvi. Köyhyys, huono-osaisuus ja myös yksinäisyys periytyvät seuraavalle sukupolvelle ja vaikutukset kasautuvat.

”Omalla lapsuudella, lapsuuden perheellä ja ympäristöllä on iso merkitys. Muutosta tähän voidaan saada aikaan, mutta se vaatii todella paljon”, Junttila sanoo.

 

Monen yksinäisyys alkaa koulusta

Junttila on itse tutkinut yksinäisyyttä, jolla on merkittävä yhteys eriarvoisuuden kokemiseen. Yksinäisiä on tutkimusten mukaan erityisen paljon sekä vanhusten että lasten ja nuorten keskuudessa. Koululaisista enemmän tai vähemmän yksinäisiä on 10-20 prosenttia. Pitkään yksinäisyyys on jatkunut noin kymmenellä prosentilla.

Perimän vaikutus yksinäisyyteen on suurin pienillä lapsilla. Sen jälkeen ympäristötekijöiden vaikutus kasvaa.

”Yksinäisyyteen vaikuttaa se, mitä kotona opitaan ja miten siellä keskustellaan eri asioista.”

Monella yksinäisyyden tunne on alkanut koulussa. Silloin puhutaan useimmiten sosiaalisesta yksinäisyydestä.

”Sosiaalinen yksinäisyys on sitä, että puuttuu verkosto, porukka. Tämä on riski etenkin kouluaikoina. Ihminen kaipaa porukkaa, johon kokee kuuluvansa. Emotionaalinen yksinäisyys taas on sitä, kun ei ole läheistä, johon luottaa.”

 

Oma paha olo pitää tunnistaa

Junttilan mukaan ulkopuoliseksi jääneen lapsen yksinäisyyden tunnistaminen on vaikeaa. Monet yksinäiset ovat sosiaalisesti älykkäitä. He voivat perustella yksinäisyyttään, sillä etteivät kaipaa seuraa vaan viihtyvät yksin. Aikuiselle tilanne voi näyttää siltä, että lapsi pärjää.

Jotta yksinäisyyteen voidaan puuttua, pitääkin lapsen oma kokemus saada esiin. Lapsen on tiedostettava oma paha olonsa.

”Jos ei ole ketään, kenen kanssa kokemuksen jaat, se jää vain omaksi murheeksi.”

Parhaiten yksinäisyydeltä suojaa sosiaalinen kompetenssi. Se on taito ja ominaisuus, jolla tullaan toimeen niin suuremmissa kaveriporukoissa kuin kahdenkeskisissä syvällisemmissä ystävyyssuhteissa. Se pitää sisällään taitoa tutustua uusiin ihmisiin, kohdella heitä tavalla, joka herättää heissä positiivisia tuneteita, huolehtia kaveri- ja ystävyyssuhteista, tuntea empatiaa muita kohtaan ja kontrolloida omaa epäsosiaalista ja muita häiritsevää käyttäytymistä.

Näissä taidoissa on lasten ja nuorten välillä isoja eroja. Yksinäisen pitää opetella pro-sosiaalisia taitoja. Pyrkiä mukaan leikkeihin, tehdä ja olla mukana.

”Ei pidä antaa yksinäisyyden lannistaa. Helposti käy niin, että lapsi kokee, ettei voi mennä mihinkään ja on huono – hän antaa periksi. Yhteys muihin pitäisi kuitenkin säilyttää, sillä muuten todellisuuden kuva tilanteista alkaa vääristyä. Eli ensin pitää tiedostaa paha olo, sitten tulee taitojen harjoittelu ja kontaktien säilyttäminen. Lisäksi aikuisille puhuminen on tärkeää.”

 

Matalan kynnyksen harrastetoiminta tärkeää

Lasten ja nuorten yksinäisyyteen puuttuminen on haaste myös kasvattajille. Sosiaalisten taitojen harjoittelu on tärkeää. Tarvitaan matalan kynnyksen harrastetoimintaa ja myös asennemuutosta. Pitää tunnistaa keinot, miten kaikki saadaan mukaan leimaamatta yksinäistä.

”Tästä on olemassa loistava esimerkki Kanadasta eli ”buddy bench” (kaveripenkki). Sellainen voi olla koulun pihalla, ja sille voi istua, jos ei ole kaveria. Sitten joku voi tulla hakemaan leikkimään”, Junttila kertoo.

Junttilan mukaan ideaa on kopioitu Suomeenkin. Hän kertoo lukeneensa hienosta kokemuksesta, jossa äiti kertoi eskarilaisestaan. Lapsi oli mennyt istumaan kaveripenkille ja saanut sitä kautta leikkikaverin. Innoissaan hän kertoi sen jälkeen menevänsä itsekin hakemaan leikkiin kaveripenkillä istuvan.

Myös kaikenlainen harrastetoiminta on tärkeää, ja tässä kirkko ja monet vapaaehtoisjärjestöt tekevät Junttilan mukaan aivan loistavaa työtä.  Erilaiset  kokoontumispaikat ovat tärkeitä. Tästä esimerkkinä Junttila mainitsee omassa kotikunnassaan Naantalissa olevan kalastuskerhon. Kun koulu on meren rannalla, sellainen voidaan helposti järjestää.

”Kirkon ja vapaaehtoistyön toimijat löytävät yleensä itse sen parhaiten toimivan ratkaisunsa: on se sitten käsityötä, moponkorjausta tai kahvilaa. Myös kirjastot ovat helppoja paikkoja”, Junttila muistuttaa.

 

Mitä kaikilla lomakkeilla tehdään?

Keinot yksinäisyyteen puuttumiseen siis ovat tiedossa, mutta laajempi kysymys nuorten eriarvoistumisen kohdalla koskee koko hyvinvointivaltion toimintamallia. Junttilan mukaan resursointi ei ole kunnossa, mutta resursseja on joka tapauksessa paljon. Iso ongelma on, että niitä ei suunnata oikeisiin asioihin.

”Meillä on paljon työntekijöitä ja asiantuntijoita, mutta he tekevät paperitöitä. Kirjoittavat raportteja, mutta nuoren kohtaamiseen ei jää aikaa. Tämä nousee nuorten tarinoissa esiin. Yläkoululaisilta kysyttäessä 44 prosenttia koki, ettei opettajaa kiinnosta heidän asiansa tai heitä ei huomata. Kyllä varmasti kiinnostaa, mutta opettajilla on kiire tai he pelkäävät astuvansa jonkun muun tahon varpaille.”

Ammattilaisten kokemus onkin, että pitäisi olla aikaa oppilaiden hyvinvoinnille, elämäntaidoille, sosiaalisille suhteille ja vuorovaikutustaidoille osana kouluarkea. Ettei opetettaisi aineita vaan oppilaita.
”Meillä voisi olla enemmän kuraattoreja, koulupsykologeja ja lääkäreitä, mutta meillä on edelleen hyvät järjestelmät. Ongelmana on, että nyt alisuoriudutaan. Täytetään lomakkeita, mutta se puuttuu, mitä niillä lomakkeilla tehdään.”

 

Teksti: Tomi Kangasniemi