Ajankohtaista

Mistä syntyy ilo poikien ja tyttöjen työhön?

Tyttöjen ja poikien kanssa on osattu tehdä jotain oikein, koska toiminta on yltänyt jo satavuotiaaksi ja ylikin. Kouluikäisten juhlavuoden nimi on tytöille ja pojille järjestetyn kilpailun satoa: Sata vuotta iloa. Onko siis ilo se ainesosa, joka tekee seurakunnan toiminnasta houkuttelevaa tytöille ja pojille? Osataanko ilon tuottaminen seurakunnissa niin hyvin, vai mistä on kysymys?

Villi istui miettimään ilon kysymyksiä kirkkohallituksen varhaiskasvatuksen asiantuntijan Katri Vappulan ja viidellä vuosikymmenellä tyttöjen ja poikien parissa töitä tehneen Kaarina Hakkaraisen kanssa.

”En niinkään kyselisi sitä, mikä seurakunnan järjestämässä toiminnassa tytöille ja pojille on niin hauskaa tai mukavaa, että se tuottaa iloa. Toteaisin toisin päin: lapset tuovat tullessaan ilon ilmapiirin seurakuntaan”, sanoo Katri Vappula.

”Tytöt ja pojat seurakuntalaisina -kehittämisasiakirjassa sanotaankin: kristillisen seurakunnan tehtävänä on Jeesuksen esimerkin mukaisesti siunata lapsia ja nostaa heidät keskelle opetuslasten piiriä, keskelle seurakuntaa, esimerkiksi aikuisille. Ja vastavuoroisesti lapset siunaavat elämäilollaan aikuisia ympärillään.”

Kaarina Hakkaraisen mielestä voi sanoa, että ilo on myötätuote: seurausta toiminnasta, jossa lapset ovat läsnä.

”Tullaan sitten yhteen tavalla tai toisella, kerhoon tai leirille, ilo syntyy siitä, että lapset toimivat. En ole työntekijänä erityisesti yrittänyt tuottaa iloa, vaan tehdä sille tilaa mahdollisuuksien mukaan.  Lapset saavat ilon aikaan ja voivat sitä kokea, kuka mistäkin – kun on porukka, johon kuulua, kun voi oppia jotain, kun voi onnistua jossakin, kun on aikuinen, joka on lasta varten.”

 

Ilon kohtaamisen kokonaisvaltaisuus

Seurakunnan työtä kouluikäisten parissa pitää Vappulan ja Hakkaraisen mukaan tarkastella ilon edellytysten rakentamisena. Se tarkoittaa paljon laajempaa näkökulmaa kuin yksittäisten kivojen tekemisten keksimistä, hauskuuksien ohjelmatoimistoa.

Toiminnan elämyksellisyys liittyy olennaisesti ilon kokemukseen. Se ei ensisijaisesti ole kiinni erityisen näyttävissä puitteissa.

”Oma kokemukseni kouluikäisenä 1950-60-luvun taitteessa oli se, että ilo tuli siitä, että oli edes jotakin. Silloin jo perustarpeiden hoitaminen ilahdutti. Vasta vähitellen tarvittiin lisää elämyksellisyyttä ja ohjelmallisuutta”, Kaarina Hakkarainen sanoo.

”Ei sillä ole niin väliä, mitä tehdään, vaan sillä kohtaamisen ilmapiirillä, joka toteutuu. Askarrellaan sitten vessapaperirullista tai kalliista materiaaleista. Nyt on pelejä ja laitteita, eivätkä ne ole merkityksettömiä. Mutta kohtaaminen ja läsnäolo ovat ensiarvoisia. Mitkään laitteet ja tekemiset eivät voi korvata sitä, että ihminen kohtaa toisen ihmisen.”

Vappula toteaa, että kirkon kasvatuksen linjauksissa työ määritellään kokonaisvaltaisen kasvun tukemiseksi.

”Me tuemme kunkin kasvua omana itsenään. Eikä niin, että lapsesta joskus tulisi se oikea ja lopullinen, vaan koska hän jo nyt on sellainen. Ilo puolestaan on sidoksissa kokemukseen siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on.”

Kokonaisvaltaisuuden kautta myös toiminta on mitä luontevimmin sellaista, mikä vastaa lasten tarpeita ja toiveita: luodaan puitteita ja mahdollisuuksia olla ja kokea.

 

Seurakunnan ilo

Tuoreen lasten liikuntatutkimuksen mukaan tärkeimpiä syitä liikunnan harrastamiseen ovat parhaansa yrittäminen, ilo, hyvän olon saaminen, uusien taitojen oppiminen. Seurakunnan kouluikäisten työ kytkeytyy näihin kokemuksiin, kun järjestetään sählykerhoja ja muuta liikkuvaa toimintaa.

Esimerkiksi liikunnan ilo on arvokasta sellaisenaan. Kokonaisvaltaisuuden näkökulmasta se voi niveltyä muihinkin ilon tasoihin. Tähän seurakunnan toiminnassa ainakin pitäisi pyrkiä.

Tässä puhutussa kokonaisvaltaisuudessa hengellisyys ja ilo koskettavat toisiaan mutkattomasti.

”Kirkon työssä kouluikäisten kanssa kehityspsykologiset näkökulmat yhdistyvät siihen, että otetaan huomioon hengellinenkin todellisuus”, Katri Vappula lausahtaa.

Hakkaraisen mielestä seurakunta voi järjestää monenlaista toimintaa siinä missä muutkin, mutta perusajatus Jumalan läsnäolosta siinä kaikessa tuo toimintaan oman lisänsä..

” Jos esimerkiksi riparileiriin ei liittyisi hengellistä puolta, sen suosio ei kestäisi. Mahdollisuutta hengellisen elämän hoitamiseen ja uskosta keskusteluun on harvoin muualla tarjolla.  Tämä vaikeasti sanoitettava ulottuvuus on luovuttamaton osa seurakunnan toimintaa”, Hakkarainen sanoo.

”Voi olla, että sählykerhossa ei sanota sanaa ”Jeesus” tai se ei toimi seurakunnan tiloissa, mutta silti sählykerhossa kokoontuu seurakunta. Työntekijä tapaa sählykerholaisia myös koulun arjessa, koulukirkoissa tai retkillä.  Näistä syntyy toiminnan kokonaisuus.  Sählykerhon ilo on iloa fyysisestä kehosta ja liikkeestä. Leirinuotiolla tai hartauksissa syntyvä ilo on sitten toisenlaista.”

”Tarvitaan toisin sanoen kokonaisvaltaista olemista. Työntekijöillä pitäisi olla siihen aikaa. Jos ei anneta resursseja keskittyä yhteen kouluun, yksiin ihmisiin, ei synny tällaista kokonaisuutta. Ohjelmatoimistoajattelussa häiritsee nimenomaan se, että järjestetään tapahtuma, joka alkaa ja loppuu, ja that’s it. Puuttuu idea pitkästä kohtaamisesta.”

 

Iloa kaikille, ei harvoille

Seurakunnan toiminnan yhtenä ominaispiirteenä on, että se kutsuu mukaan kaikkia. Iloa ei rajata vain jollekin joukolle.

”Esimerkiksi diakonisen periaatteen pitää säilyä edelleen. Olen itse tehnyt työni lähiössä, missä seurakunnan toiminta on mahdollistanut harrastuksen niillekin, joilla on vähemmän mahdollisuuksia omasta takaa. Useimmiten kun kerroin jostain, mitä oli tarjolla, kysymys oli: maksaako se jotain? Järjestämällä toimintaa matalalla kynnyksellä seurakunta myös tasaa mahdollisuuksia”, Kaarina Hakkarainen sanoo.

”Erityisnuorisotyötäkin tarvitaan seurakunnissa, koska yhä enemmän on lapsia, jotka tarvitsevat erityistä huomiota, tukea ja apua. On myös paljon lapsia ja nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta ja masennuksesta.  Miksi niin on? Mitä heidän elämässään on liikaa, tai mitä puuttuu? Onko heidän elämässään iloa tai edes tilaa sille? Voisiko seurakunta jo ennalta olla vaikuttamassa näihin kysymyksiin. Miten seurakunta osaltaan olisi säilyttämässä lasten aitoa iloa?”

Maahanmuuton lisääntyminen ja kirkon jäsenyyden muutokset puolestaan tarkoittavat, että seurakunnan kerhossa voi olla yksi kastettu ja kymmenen lasta, joiden suhde seurakuntaan vaihtelee. Sen ei pitäisi vaikuttaa kerhon toimintaan yhtään – eivät lapset ole sen erilaisempia, ovat he kastettuja tai ei.

Seurakunnan näkökulmasta muuttuva tilanne kuitenkin tulee lisää mietittävää sen salaperäisen ja vaikeasti kuvattavan ilon tarjoamiseksi, joka liittyy hengelliseen ulottuvuuteen. Missä kastetun ja kastamattoman polut voivat kohdata? Lähetystyön teemoista on ainakin etelän suurissa kaupungeissa tulossa uudella tavalla keskeisiä.

 

Ilon uusia puitteita

Moneutuvassa maisemassa toiminnan ulkoinen luonne ja malli eivät ole samantekeviä. Yhdenlaisella toiminnalla tavoitetaan yksiä, toisella toisia.

Kirkon lapsille ja nuorille kohdistetuista toiminnoista rippikoulu on ilmiönä omassa kokoluokassaan. Kouluikäisten juhlavuoden puitteissa voi esittää kysymyksen, olisiko tälle ikäryhmälle synnytettävissä jokin vastaava, suurinta osaa ikäluokasta koskettava toimintamuoto.

”Ripari on aikanaan syntynyt, ja siitä on pidetty hyvää huolta. Siihen liittyy monta riitti-tason juttua. Sellaista on vaikeaa luoda. Voimavaroja kannattaa keskittää ylipäätään laadukkaaseen toimintaan”, Kaarina Hakkarainen pohtii.

”Niin, ei varmaankaan tarvita mitään uutta riparia. Uusi iso juttu on enemmänkin monta pienempää. Huomio kannattaa laittaa siihen kaikkeen, mitä meillä on jo”, Vappula sanoo.

Juhlavuonna nostetaan esille leiritoimintaa Pisara-leirin kautta, ja haastetaan seurakuntia kokeilemaan yökirkkoa. Youtubekanava T-tila edustaa digitaalista aikaa.

Kaarina Hakkarainen ajattelee, että nyt voisi olla hyvä aika innostaa ottamaan Martin Lönnebon kehittelemät rukoushelmet käyttöön laajemmalti. Rukoushelmien käytöstä on paljon hyviä kokemuksia ja iloa.

”Rukoushelmet on siitä hyvä idea, että ne eivät rajoitu vain seurakunnan paikkoihin. Ne sitovat asioita yhteen: kun pastori menee kastekotiin, hän voisi antaa lapselle rukoushelmet. Ne voisi ripustaa sängyn ylle, jolloin ne ovat läsnä sekä lapselle että vanhemmille. Kun lapsi menee kerhoon, tutut rukoushelmet ovat siellä esillä, samoin varkkaleirillä, ja sitten riparilla ja niin edelleen.”

Rukoushelmiin nivoutuu kysymys myös siitä, miten lasten kanssa voisi opetella iloa.

”Millaista olisi ilon harjoitteleminen? Voisiko se olla hyveiden tutkimista? Siitä puhutaan lapsille aika vähän”, Kaarina Hakkarainen miettii.

”Lönnebo sanoo, että jos haluaa ornitologiksi, täytyy opetella tunnistamaan lintuja. Jos haluaa iloa tuottavaksi ihmiseksi, sitäkin pitää opetella: mitä rakkaus tarkoittaa? Miten sitä annetaan, miten otetaan vastaan? Miten minä voin ilahduttaa toista?”

 

Vakava ilo

Toiminta on onnistunutta, kun lapset kokevat iloa. Sitä voi uskaltautua pitää kouluikäisten toiminnan hyvänä mittarina. Toiminnan resursointi ja suunnittelu on ilon edellytysten rakentamista, ja siinä voi onnistua eriasteisesti.

Työntekijöiltä lasten ilon tukeminen edellyttää kääntymistä katsomaan lapsia. Se voisi tarkoittaa myös oman sisäisen lapsen katselemista.

”Työntekijöiden kannattaa viritellä omassa itsessään ajatusta siitä, millaista olikaan olla lapsi. Mikä minulle tuotti iloa silloin? Ei pitäisi tehdä sellaista työtä, jonka kuvittelee ilahduttavan noita. Lapsen tärkeät asiat ovat samoja nyt kuin ne ovat olleet koko sadan vuoden tyttö- ja poikatyön historian ajan.”

Seurakunnallisen kouluikäisten työn suuri vahvuus on lisäksi se, että työntekijöiden ja lasten rinnalla on laaja välittäjien joukko.

”Meillä on kuutisen tuhatta nuorta kerhonohjaajaa. Se on tärkeää, koska nämä ei-vielä-aikuiset tavoittavat yhä leikin ja heittäytymisen maailman”, Vappula muistuttaa.

”Se on hyvä!” toteaa Hakkarainen.

”Ja tässä näyttäytyy myös vastuuseen liittyvä ilo: voin antaa oman panokseni tähän yhtälöön.”

Hakkarainen muistuttaa myös, että kaikkein laajimmassa näkökulmassa kouluikäisten ilon kysymys ei rajaudu työntekijöihin eikä kerhonohjaajiin, vaan koko seurakuntaan.

”Seurakunnan toiminta kouluikäisten kanssa ei ole sama asia kuin kerhot, leirit ja jumalanpalvelukset, jotka voidaan esittää tilastoissa. Kokoava toiminta merkitsee pientä osaa kontaktista tyttöihin ja poikiin”, Kaarina Hakkarainen toteaa.

”Suurin osa on yleistä läsnäoloa ja lasten kohtaamista, ihan muuta kuin tilastoissa näkyvää toimintaa. Kun seurakunnan toimintaa tarkastellaan näin avarammin, ilon kokemisen mahdollisuus laajenee kaikkiin niihin elämänpiireihin, joissa lapsi liikkuu ja elää ja kohtaa muita seurakuntalaisia.”