Ajankohtaista

Sata vuotta poikien ja tyttöjen juttuja

Kun Mikkelin piispa Seppo Häkkinen oli koulupoika, yksi hänen esikuvistaan oli Unski. Lauritsalan seurakunnan pommisuojassa kokoontuvan poikakerhon ohjaajalla oli konduktöörin pihdit, joilla kerhokorttiin sai joka viikko uuden reiän. Huovilan Unski piti huolta siitä, että kerhossa oli kiinnostavaa ohjelmaa: esimerkiksi tietokilpailuja tai elokuvia ja lopuksi iltahartaus. Mutta vielä enemmän: Unskista välittyi huolenpito.

”Meidän kirkon työntekijöiden ei pidä unohtaa mallioppimista”, Häkkinen sanoo. ”Työntekijän tapa toimia ja kohdella muita vaikuttaa lapsiin ja nuoriin vahvasti.” Myös Häkkisestä tuli Unskin poikakerhon myötä kerhonjohtaja. Kiinnostus kirkon ammattiin syntyi vasta lukioiässä, mutta kasvatuksen työalasta vastaava piispa uskoo, että poikakerholla oli oma merkityksensä.

 

Ensin olivat tytöt ja pojat

Hänestä erityisesti varhaisnuorisotyöllä on koko kirkon kannalta ratkaiseva merkitys. Häkkiselle vuodet ennen murrosikää merkitsevät aikaa, jolloin aikuisilla on vielä suuri merkitys ja jolloin luodaan tärkeitä lapsuusmuistoja.

”Kymmenen ikävuoden molemmin puolin voidaan vielä ratkaisevasti vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, myös uskonnolliseen kehitykseen”, hän toteaa.

Kun kirkossa alettiin tarjota toimintaa lapsille, sitä tarjottiin ensin tytöille ja pojille. Varhaisnuorisotyötä ennen keksittiin poikatyö. Aivan alussa sen nimi oli nuorukaistyö. Suurena näkynä oli saada pojat hyvien harrastusten ja uskon piiriin. Ensimmäisenä Amerikasta tuli Tukholman kautta Suomeen NMKY, joka tarjosi alusta saakka evankeliumin lisäksi liikuntaa. Sata vuotta sitten poikatyö nousi myös sosiaalisen avun tarpeesta.

1980-luvun loppuun saakka poikien ja tyttöjen työlle oli omat järjestönsä. Häkkinen näkee sukupuolijaon mukaisen toiminnan kaksitahoisena asiana.

”Erikseen olemisen hyvä puoli on se, että pojat kaipaavat toisenlaista toimintaa kuin tytöt. Yhteistoiminnassa on se hyvä puoli, että lapset oppivat olemaan yhdessä myös toisen sukupuolen kanssa”, hän sanoo.  ”Kyllä tytöt saisivat olla tyttöjä ja pojat poikia. Muottiin laittaminen ei ole hyvä, mutta todesta pitää ottaa tämä ero. Tytöt ja pojat kasvavat keskimäärin eri tahtiin”, Häkkinen uskoo.

Mutta pojat tarvitsevat myös Unskinsa, esikuvansa.

”Iso kysymys on se, mistä löydämme miehiä kirkon työhön. Heitä tarvitaan myös lastenohjaajiksi ja nuorisotyöntekijöiksi. Ihanne olisi tasainen sukupuolijako. Osittain kysymys on siitä, millaista toimintaa seurakunnissa tarjotaan”, hän sanoo.

Häkkisen mukaan kirkon valtti on kouluikäisten kokonaisvaltaisuuden ymmärtäminen. Hän uskoo, että varsinkin pojat kaipaavat fyysisyyttä: seikkailua ja liikkumista.

Tavoitteena on kuitenkin kasvu hyväksi ihmiseksi.

 

Kirkon oma kasvatusnäky

Piispa Häkkinen toivoo, ettei hyvän ja pahan, oikean ja väärän opettaminen lapsille ohentuisi olemattomiin. Hän muistaa yhä, miten hyvältä tuntui, kun oli uskaltanut tunnustaa virheensä ja saanut anteeksi.

Seitsemänvuotiaana kiusaus näpistää 20 penniä vanhempien laatikosta kävi ylivoimaiseksi, sillä yhdellä kolikolla sai kokonaisen karkkiaskin.

”Se oli äkkiä syöty ja nopeasti iski omantunnon tuska. Mietin, oliko isä huomannut, mutta tiesin, että vaikkei olisikaan, niin Jumala oli kyllä nähnyt varkauteni. Sain tunnustettua isälleni itku kurkussa ja hän antoi anteeksi. Huojennus oli niin suuri oppimiskokemus, että muistan tapauksen elävästi vielä kuusikymppisenä miehenä”, Häkkinen muistelee moraalikasvatustaan.

”Kun kasvatetaan hyviä ihmisiä, tällaiset asiat on otettava vakavasti. Jumalaa ei pidä työntää syrjään kasvatuksessa. Lapsille pitäisi opettaa tapoja ja tapakulttuuria. Rehellisyys ja työn arvostaminen ovat olleet luterilaisia hyveitä. Mutta ne eivät säily eivätkä kasva itsestään, vaan niitä pitää määrätietoisesti opettaa”, hän sanoo.

Varhaisnuorisotyön pioneerit tekivät seurakunnissa tilaa uudelle kohderyhmälle. Se vaati aikoinaan vahvaa näkyä ja paloa asialle. Häkkinen uskoo, että kirkon vahvaa omaa näkyä tarvitaan yhä.

Maallistuminen haastaa Häkkisen mukaan kirkon kasvatustyötä tällä hetkellä.

”Alkunäky oli saada pojat Jeesukselle. Huoleni nykyisessä uskontoallergisessa yhteiskunnassa on, yritetäänkö kirkon kasvatuksen kentällä lunastaa oma paikka ja rooli satsaamalla esimerkiksi vahvasti liikuntaan tai keskittymällä puhumaan seksuaalisuudesta, siis tekemällä niitä asioita, joita muutkin tekevät”, Häkkinen pohtii. ”Opetetaanko kirkossa lapsille ja nuorille Jeesuksesta? Siitä eivät muut puhu.”

Häkkistä mietityttää paljon kaste, jota hän pitää kirkon kohtalonkysymyksenä.

”Millä kastettujen määrä saadaan nousuun? Tässä asiassa meidän ei pidä luovuttaa. Siihen liittyy kotien kristillisen kasvatuksen tukeminen, lapsiperheiden tavoittaminen ja kasteelle kutsuminen myös aikuisena”, hän luettelee.

 

Parasta opetusta Jeesuksesta

Häkkinen uskoo, että perinteiset poikatyön toiminnalliset muodot, kerhot, leirit ja retket, ovat 10-vuotiaille edelleen käyttökelpoinen tapa opettaa Jeesuksesta.

”Leirit tarjoavat työntekijöille mahdollisuuden elää todeksi uskoaan ja näyttää, miten sitä ollaan. Hyvät kertomukset voivat saada pojat aivan hiljaisiksi. Kerhot ja niiden hartauselämä eivät vanhene, jos niissä puhutaan tämän ajan kielellä”, hän kuvaa.

On mahdollista, että sama sosiaalinen tilaus, johon poikatyö vastasi historiansa alussa, koituu kirkon parhaaksi myös tulevaisuudessa: seurakunnan ilmaiset kerhot voivat tulevaisuudessa yhä enemmän vastata lapsiperheiden käytännön tarpeisiin.

Häkkisen mukaan vuodet ennen murrosikää ovat tärkeitä myös siksi, että silloin lapset ovat luontaisesti innostuvia.

”Uskonkysymysten pohtiminen on 10-14-vuotiaille luontevaa ja tässä iässä elämän suuntaan pystytään vielä paljon vaikuttamaan.”

Nykyinen lapsi- ja nuorilähtöinen pedagoginen ihanne saa piispa Häkkiseltä arvostusta. Hänestä se on myös Jeesuksen esimerkin mukainen.

”On menty hyvään suuntaan siinä, että tytöiltä ja pojilta kysytään itseltään, mikä heitä kiinnostaa, eivätkä aikuiset vain päätä kaikesta. Nuorten kiinnostuksen kohteet ovat myös erilaisia. Lapsi- ja nuorilähtöisyys sopii hyvin kirkkoon, koska Jeesus kohteli lasta juuri näin, että hän nosti lapsen keskelle. Kristinusko muutti lapsen asemaa radikaalilla tavalla. Mutta lapsen osallisuus ei tarkoita sitä, että kaikessa mennään lapsen ehdoilla. Aikuisen vastuuta ei voi pakoilla. Siinä tarvitaan ammattitaitoa, että ollaan lapsilähtöisiä, mutta ollaan vastuussa ja ohjataan oikeaan suuntaan. Ei minulla ole tästä yhdistelmästä ruusuisia kuvitelmia, vaikka siitä on jo 16 vuotta, kun olen viimeksi ollut seurakuntatyössä”, kasvatuksen piispa sanoo.

 

Salla Ranta

JulkaistuVillissä 1-2019