Ajankohtaista

Sukupuolien moninaisuus teologian ja kirkon näkökulmasta

Raamatusta ei kannata etsiä tietoa sukupuolista. Eikä Raamattu kerro, millä saunavuorolla muunsukupuolinen saa peseytyä tai kuuluuko hän tyttöjen vai poikien majoitukseen. Paremman vastauksen saa kysymällä ihmisiltä, miten he itse kokevat.

 

Kun puhutaan kristinuskosta ja sukupuolista, yleensä aloitetaan luomiskertomuksesta. Puutarhasta näyttävät löytyvän ikuisesti muuttumattomat ihmisen mallit, aktiivinen Aatami ja esiäiti Eeva. Mutta kun Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissiseltä kysyy, mistä kirkko voisi ammentaa materiaalia sukupuolikeskusteluun, hän puhuu mieluummin tosiasioista kuin Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.

“Luomiskertomus on huikean ihana teksti, mutta sitä käytetään väärin, kun siitä etsitään normeja sille, millainen pitäisi olla. On otettava vakavasti ihmisten elämän tosiasiat – nekin, joita luomiskertomus ei mainitse”, Nissinen tiivistää.

 

Sukupuolivähemmistöt eivät ole teologinen asia

Nissisen mukaan sukupuolet eivät ole teologinen asia. Käsitys sukupuolista kuuluu lääketieteen, psykologian ja muiden tieteenalojen piiriin. Suomen tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin, sukupuolen ilmaisun ja kehollisten piirteiden perusteella. Lain tarkoituksena on estää transsukupuolisten, muunsukupuolisten, transvestiittien ja intersukupuolisten syrjintä.

“Teologialla ei muuteta tosiasioita, mutta sillä voidaan kiusata ihmisiä”, Nissinen sanoo. Nissisen mukaan kirkon ongelma sukupuolisen moninaisuuden kanssa ei ole teologinen vaan poliittinen.

Nissinen uskoo, että kirkko on kokonaisuutena mainettaan modernimpi. Kaksijakoisen, naisen ja miehen roolijakoon perustuvan sukupuolijärjestelmän puolustaminen on saanut yliotteen julkisessa keskustelussa.

“Kirkossa vaikutusvaltainen vähemmistö piirtää sukupuoliajattelun profiilia oman tahtonsa mukaan. Tämä on poliittinen ongelma, sillä ne joiden mukaan kirkon ääni mielletään, eivät edusta kirkon jäsenistöä.”

Raamatun tarjoamat mallit sukupuolisuudesta perustuvat toisenlaiseen yhteiskuntaan.

“Raamatun avioliitto oli patriarkaalinen hierarkkinen järjestelmä. Sukupuolisuhteet olivat osa valtajärjestelmää, jota ei voi Raamatun lehdiltä hyppyyttää tähän päivään. Poikkeus tästä on kuitenkin Laulujen laulu. Tämä rakkausruno osoittaa, että ihmiset ovat osanneet kuvitella muutakin kuin patriarkaalisen järjestyksen ja sen määräämät roolit”, Nissinen toteaa.

Rakkaus on tärkeintä Raamatunkin mukaan, ja rakkautta on tosiasioiden tunnustaminen ja ihmisten elämän ja ihmisoikeuksien vakavasti ottaminen.

 

Kirkon pitää kohdata ihmisten elämäntodellisuus

Kristillisen ajattelun lähteet ovat suureksi osaksi ajalta, jolloin sukupuolisuudesta on haluttu kirjoittaa eri tavoin kuin nykyisin. Pappi ja rehtori Jukka Hautalan mukaan on vaarana, että kirkko ajautuu huutelemaan omia asioitaan yksin nurkasta, ellei se suostu puhumaan siitä elämästä, mitä ihmiset elävät. Siinä missä Raamatun tekstit on kirjoitettu oman aikansa sukupuolikäsitysten ehdoilla, olisi yhä katsottava ympärille ja uskallettava olla inhimillinen.

“Seksuaalisuus on aina ollut voima, jota ihmisyhteisöt ovat halunneet kontrolloida. Asenteet muuttuvat yhteiskunnassa paljon lainsäädäntöä hitaammin. Nyt olemme tilanteessa, jossa pitäisi uskaltaa ajatella uutta normistoa vanhan tilalle. Jos kirkko lähtee yksinkertaisesti siitä, että avioliitto on pyhä ja Jumalan asettama ja ihmisten seksuaalisuus toteutuu siinä, jänneväli ihmisten elämäntodellisuuteen kasvaa todella isoksi. Jos kirkko puhuu näin, eivätkä ihmiset näe siinä mitään mieltä, se ei enää pysty tukemaan itseään ja toisiaan etsiviä ihmisiä.”

Hautalan mukaan kirkon olisi kehityttävä kuuntelevana, keskustelevana ja myös eri mieltä olevana yhteisönä. Muuten se ajaa itsensä yhteiskunnan marginaaliin.

“Sata vuotta sitte kirkon jäsenyys ja rituaalit olivat pakollisia kaikille, mutta enää kirkko ei voi uhitella ihmisille, vaan sen on lunastettava paikkansa.”

 

Patriarkan hahmo suojelee kaltevalta pinnalta

Sukupuolirooleja puolustetaan uskonnollisesti pyhinä, mutta keskustelussa on vielä paljon ääneen lausumattomia oletuksia. Paavalin kirjeistä tuttu kuva miehestä Kristuksen kaltaisena, perheen ja yhteisön päänä vaikuttaa vielä syvällisesti asenteisiin. Patriarkka turvaa mielikuvissa myös moraalisen järjestyksen.

“Kirkossa ei uskalleta sanoa ääneen, että miespappi on hahmo, jonka halutaan pitävän huolta kurista ja järjestyksestä. Tämän hahmon halutaan turvaavan pysyvyyttä. Pelätään, että sukupuolten tasa-arvo tai seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kalteva pinta, jolta luisutaan seuraavaksi mihin tahansa outouksiin”, Hautala kuvaa.

Kaltevan pinnan alla kauhukuvana on nähty kangastelevan muun muassa polyamorian eli monisuhteisuuden – ei esimerkiksi moniavioisuuden, jossa miehellä voi olla useita vaimoja. Hautala uskoo, että uhkaavin asia on lopulta patriarkaatin murtuminen.

Hautalan mukaan kirkko on hyväksynyt sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviä asioita sitä mukaa, kun ne on yhteiskunnassa laillistettu. Esimerkiksi eronneiden vihkiminen on lakannut olemasta ongelma suurelle osalle herätysliikkeistä, kun erot ovat yleistyneet.

Mutta toivoakin on. Hautalan mukaan kirkko, jos joku, on aina joutunut pohtimaan ihmisenä olemista ja moraalikysymyksiä. Hän uskoo, että sukupuolien sijaan ihmisyyden puolustaminen ja siitä keskustelu on paitsi kirkolle välttämätöntä, myös sen omaa alaa.

Hautalalle Raamattu kertoo ihmisyyden ja vähemmistöjen puolustamisesta.

“Raamattu kehottaa puolustamaan ihmisyyttä siellä, missä se joutuu uhatuksi. Vähemmistön suojeleminen on Raamatun periaate. Valtarakenteen on tarjottava turva vähemmistöille.”

Kirkko voisi olla yhteiskunnallisen keskustelun perässähiihtäjän sijaan esikuva ihmisten kuuntelemisessa. Hautala uskoo, että esimerkiksi kirkon nuorisotyössä on jopa monia muita harrastuksia paremmat edellytykset ottaa huomioon sukupuolten moninaisuus.

“Kirkon sanomassa ollaan ihmisyyden ytimessä. Kirkossa on aina oltu ukkosenjohdattimena ja perusarvoista käydään koko ajan keskustelua. Ajatellaan vaikka urheilujoukkueita, niin kyllä niissä sukupuolistereotypiat ovat varmasti tiukassa”, hän pohtii.

 

Oikeus olla mitä on

Kun muunsukupuolinen Selja Purovaara ilmoitti perheelleen, että haluaa itseään kutsuttavan uudella etunimellä sukupuoli-identiteettinsä vuoksi, 75-vuotias isoisä sanoi, ettei ymmärrä asiasta mitään, mutta alkaa oitis käyttää nimeä, jonka nuori on valinnut. Sellaista asennetta Purovaara sanoo kunnioittavansa.

Sen sijaan, että kirkko keskittyisi kannan muodostukseen, mietintöihin ja pohtimiseen siitä, mitä ihmisten identiteetistä pitäisi ajatella, voitaisiin paljon enemmän kuunnella näitä itseään.

“Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, olemaan se joka on. Voisikohan kirkko antaa ihmisten olla sitä mitä ovat, kunnioittaa ihmisiä ja luottaa siihen, mitä nämä ovat?”, hän haastaa.

Purovaara opettaa työkseen katsomusaineita helsinkiläisissä kouluissa ja toimii Feministisen kirkon sukupuolten tasa-arvoa ajavassa verkostossa. Hänelle naisen ja miehen perinteisinä pidetyt roolit eivät ole kristillisiä, vaan kuuluvat maalliseen järjestelmään, jonka tarkoitus on ollut turvata elinkeinoja ja tuottaa jälkeläisiä.

“Sukupuoliroolit eivät ole hengellisiä, vaan käytännöllisiä asioita. Raamatussa esiintyvä sukupuolijärjestelmä sääteli sitä, kuka omistaa ja kenet ja kenellä on oikeuksia kenen yli. Sitäkö me haluamme?”

Purovaaraa on alkanut kiehtoa juutalaisuudessa elävä tulkinta, jossa Aatami ja Eeva nähdään vertauskuvina ihmisestä ja elämästä pikemminkin kuin miehestä ja naisesta. Sukupuolisensitiivisyys merkitsee hänelle yksinkertaisesti ihmisten yksilöllisyyden kunnioittamista ja käytöstapoja. Hänestä se ei ole oppi tai sääntö, vaan taito, jota voi harjoitella ja jossa voi tehdä virheitä ja kehittyä, kuten muussakin ihmisten kunnioittamisessa.

Purovaara uskoo, että halu pitää kiinni kahdesta biologisesti määrätystä sukupuolesta ominaisuuksineen on turvallista.

“Kai rakenteet luovat turvaa. Ihminen haluaa selkeitä rakenteita ja kenties siinä on jokin psykologinen perusta, että hahmotamme maailman mielellään kaksijakoisesti”, hän pohtii.

Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole hänelle vastakohtia, vaan pikemminkin kaksi erillistä janaa. Yksilössä voi olla piirteitä, joita pidetään naisellisina ja ominaisuuksia, joita pidetään miehisinä. Ne voivat myös vaihdella eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Purovaaralle sukupuoli on pehmeä, liikkuva ja muuttuva asia. Hän ei kuitenkaan kannata sukupuolisanoista luopumista.

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sitä, ettei tyttö saisi olla tyttö tai poika poika. Eikä myöskään sitä, että tyttömäisyydessä tai poikamaisuudessa olisi mitään vikaa. Purovaarasta on hyvä, että nuorille on paikkoja ja tilanteita, jotka on tarkoitettu erityisesti tytöille tai vain pojille. Niihin täytyisi kuitenkin päästä oman kokemuksen, ei ulkoisten merkkien perusteella.

“Turvalliset tilat ovat tärkeitä. Tyttö- ja poikatilojen lisäksi voisi olla esimerkiksi lapsi-erityisiä tiloja. Joskus mietin, miksi ylipäätään esimerkiksi nuorten ja lasten leireillä majoitus on tarkkaan järjestetty sukupuolien mukaan. Jos pelätään kähmimistä, niin kyllä sitä voi tapahtua tyttöjen tai poikienkin kesken”, hän sanoo.

 

Kysymys ei ole kirkosta, vaan ihmisistä

Ajatus Jumalan toisenlaisesta valtakunnasta inspiroi Purovaaraa. Myös Feministisen kirkon perustajajäsen, pastori Suvi-Maria Roine haluaisi etsiä tasa-arvotaisteluun aineksia Raamatun niistä kohdista, joissa puhutaan uudesta, vielä unelmissa olevasta valtakunnasta.

“Näen, että Raamatun kuvaus sukupuolirooleista on nimenomaan osa aikansa yhteiskunnan struktuuria, johon Jumalan valtakunta tekisi muutoksen. Vapaus oli osa Jumalan alkuperäistä tahtoa. Kaikki alistamiseen pyrkivät kategoriat, jotka pakottavat ihmiset rooleihin, ovat lankeemuksen seurausta. Konservatiivinen tulkinta on päinvastainen: siinä sukupuolten tietty järjestys on sitä vapautta ja Jumalan tahtoa”, Roine toteaa.

Hän näkee, että vanha sukupuolijärjestelmä on ollut aikanaan valtavan hyödyllinen.

“Ehkäisyn keksiminen, vaurastuminen, ja tasa-arvoihanne pakottavat kysymään, mihin sitä systeemiä vielä tarvitaan. Mutta voi kestää kauan, ennen kuin tämä laajasti sisäistetään”, hän sanoo.

Roineen mukaan kirkossa yksittäisten työntekijöiden rooli on ratkaiseva.

“Muutos lähtee yksittäisistä tekijöistä ja isoista kaupungeista. Oman ajattelun muuttaminen on vaikeaa ja raskasta. Voi olla paljon aitoa pelkoa, että sukupuolet jotenkin katoavat, vaikka eiväthän vapauden myötä katoa. Ymmärrys vain kasvaa. Uskon, että on kaikille hyödyllistä pohtia, millaisia ovat maskuliiniset ja feminiiniset tavat ajatella. Se voi auttaa esimerkiksi ihmissuhteissa.”

Roine ja Purovaara ovat yhtä mieltä siitä, että kirkko ei saisi jäädä puhumaan omasta tuskastaan tai vaikeudestaan sopeutua. Kirkon johtajien puhe siitä, miten kipeiden asioiden kanssa olemme tekemisissä, kenties pyrkii empaattisuuteen, mutta kuulostaa kummalliselta, koska valtaa käyttävän enemmistön eduista ei ole kysymys, eikä sen edustajien tunteista.

“Kysymys ei ole siitä, miltä minusta tuntuu, vaan siitä, miltä sinusta tuntuu. Minun on kuunneltava sinua ja kysyttävä, miten sinä asian koet”, Roine painottaa. Vaikka kirkon johtajat eivät ymmärtäisi, heidän olisi hyvä noudattaa Purovaaran isoisän esimerkkiä: käyttää ihmisistä niitä nimityksiä, joita he itse pyytävät.

 

Salla Ranta

Artikkeli on julkaistu Villi-lehdessä 2019