Ajankohtaista

Sukupuolinen monimuotoisuus – tärkeintä on kohdata ihminen hyväksyen

Translapset ja muuten sukupuoltaan kyselevät ovat seurakunnan toiminnassa läsnä samalla tavalla kuin ketkä tahansa. Käytännön asioita pitää hiukan järjestellä. Muuten työntekijältä edellytetään vain tavallista työtä ja läsnäoloa.

 

Kotka-Kymin seurakunnan nuorisotyöntekijä Sinikka Lopperin työssä tapahtui oivallus eräänä talvi-iltana seurakuntakeskuksen parkkipaikalla. Hän kohtasi siellä lapsen, joka kysyi, olisiko varhaisnuorten leirille vielä mahdollista tulla mukaan.

”Muistan hetken elävästi, satoi hiljalleen lunta. Minä kerroin hänelle, että ikävä kyllä kaikki tyttöjen paikat ovat jo täynnä. Olisi vain pojille enää tilaa. Hän vastasi minulle, että ’minähän olen poika!’”Lopperi kertoo.

”Siitä se alkoi. Hän tuli leirille, ja sitten kerhoihin ja muuhun toimintaa, ja toi mukanaan kavereitaan. Heidän kaveriporukkansa ei jäänyt ainoaksi. Ensi kesän rippileireillekin on tulossa muutama nuori, ja yksi kirjoitti ja kysyi, miten me majoitamme rippileireillä.”

”Alkuun ihmettelin, että miksi meille on sattunut niin paljon translapsia toimintaan, mutta pari vuotta sitten luin tutkimuksista, että nämä kokemukset ovat yleisempiä kuin aikaisemmin on ajateltu. Olen myös ajatellut työuran alkuaikoja, ja älynnyt, että olen kohdannut asian aikaisemminkin, mutten ole sitä silloin ymmärtänyt. silloin on sattunut kömmähdyksiä. Olen esimerkiksi käynyt leirillä komentamassa lapsen pois väärästä huoneesta – enää en tekisi niin.”

 

Tarvitaan luonteva tapa ottaa vastaan

Kun Lopperi hakeutui jatko-opintoihin, hän teki lopputyönsä transsukupuolisista lapsista seurakunnan varhaiskasvatustyössä. Sitä varten hän haastatteli työntekijöitä heidän kokemuksistaan ja asenteistaan.

”Kaikki minulle puhuvat ilmaisivat aivan asiallista suhtautumista asiaan. Ilmiö oli kaikille jollain tasolla tuttu. Mutta tiedän kyllä, että toisenlaisiakin asenteita on. Esimerkiksi Facebookissa näkee translaista ja tasa-arvoisesta avioliittolaista sellaisia kommentteja. Joskus kuulee puhetta siitä, että sen ja sen työntekijöiden leirille ei kannata ohjata näitä lapsia.”

”Uhkakuva seurakunnan toiminnassa olisi se, ettei lapsi, jolla on tällainen kokemus itsestään, voisi kokea itseään turvatuksi.”

Usein lasten ja nuorten kokemukset kuitenkin ovat myönteisiä. Kuten Jarmo Kokkosen väitöskirjassa kuvataan, esimerkiksi rippileirin ilmapiiri on otollinen sille, että sukupuoliset normit madaltuvat ja nuoret voivat vapaammin kokeilla ja ilmaista sukupuolta. Lopperi todisti Kotkan varhaisnuorten leireillä samanlaista tunnelmaa.

”Leireillä työntekijänä tuli jotenkin jopa surullinen olo, kun näki, miten rennosti lapset saattoivat olla ihan omana itsenään, ja mietti, että saavatkohan he samaa kokemusta kaikkialla muualla.”

”Sukupuoltaan kyselevien ja translasten kanssa kysymys työntekijälle on pohjimmiltaan se, miten heidät otetaan vastaan. Ulkopuolisuuden tunne heillä on tavattoman suuri sekä omassa kehossa että muualla. Kun työntekijät olivat luontevasti heidän kanssaan, koko asia oli luonteva ja luonnollinen: sinä saat olla juuri se, kuka sinä olet.”

”Mitä paremmin lapsi saa kasvaa rauhassa, sitä vähemmän hänen tarvitsee kärsiä dysforiasta, siitä sisäisestä pahasta olosta, että on väärässä kehossa ja vääränlainen.”

 

Läsnäoloa ja tavallista tukea

Sinikka Lopperi sanoo, että Kotkassa kaikkiin lapsiin suhtauduttiin samalla tavalla ja kaikilta odotettiin myös samanlaisia asioita. Siksi translapset saivat jäähyjä kerhoista ja avoimesta toiminnasta siinä missä ketkä tahansa muutkin, kun tarvetta ilmeni.

”Ihan samalla tavalla me komensimme kaikkia. Ajattelen, että se tuottaa toisaalta kokemusta samanvertaisuudesta, kun tosiaan tulee kohdelluksi samalla tavalla muiden kanssa”, Lopperi pohtii.

”Tämä translasten porukka olikin aika rauhaton – kun oman tilanteen takia tuntee niin paljon henkistä ja fyysistä pahaa oloa ja on vaikeita asioita käsiteltävänä, se näkyy käyttäytymisessä. Niillä lapsilla, jotka saavat ilmentää itseään, on helpompaa.”

Lopperi otti translapsia mukaan teatterikerhoon, ja vei heidät kirpparille valitsemaan roolivaatteita.

”Se tuntui heille tärkeältä. Jokainen sai ottaa sellaista, mitä halusi.”

Erityistä tukea sukupuoleen liittyvien asioita kanssa ei oikeastaan tarvittu – ne kysymykset jäivät muiden tuen tarpeiden sekaan.

”Jos on poika tytön ruumiissa, kun kuukautiset alkavat, ne kuukautiskivut ovat tavattoman ikävät. Sellaiset asiat tulee huomanneeksi. Mutta nämä lapset, joita minä olen kohdannut seurakunnassa, ovat tarvinneet erityistä huomiota monen muunkin syyn takia. Lähinnä siihen on vastattu ihan tavallisella läsnäololla.”

”Ja toisaalta meillä on toiminnassa monia muitakin erityisiä ryhmiä. Ei transsukupuolisuus ole ainut dramaattinen asia lapsen elämässä, joka työntekijää mietityttää.”

Lopperi toteaakin, että tehdessään AMK-lopputyötään, hän huomasi, etteivät translapset seurakunnan toiminnassa oikeastaan olleet niin erikoinen aihe kuin hän ensi alkuun ajatteli.

”Mitä pidemmälle sitä vein, sitä vähemmän se alkoi tuntua asialta, mistä saa suuria otsikoita. Tällaistakin nyt vain sattuu olemaan, ja tämä on ihan tavallista työtä.”

 

Ulkopuolisuutta vähennetään käytännön ratkaisuilla

Sinikka Lopperin kokemuksen mukaan lasten ja nuorten suhtautumisesta translapsiin ja -nuoriin ei Lopperin mielestä koskaan ole tullut ongelmia, ei kerhoissa, leireillä, ripareilla eikä isoskoulutuksessa.

”Lapset ja nuoret suhtautuvat hyvin. Heillä on tiedot asioista. Jos jotkut jossain, niin aikuiset ovat ongelmallisempia, suppeampia ja tollompia. Koetaan, ettei tarvitse ottaa asioista selvää, eikä muuttaa omaa ajattelua.”

Mutta kun ajattelua on muutettu, voidaan muuttaa myös käytäntöjä. Siihen onkin enemmän tarvetta. Lopperin mielestä seurakunnan toiminnassa haasteet sukupuolivähemmistöjen kohtaamisessa liittyvät pitkälti käytännön kysymyksiin. Niihin tarttuminen on yksikertaisten muutosten tekemistä, vanhojen totunnaisten tapojen vaihtamista huomioivampiin.

  • Leirikeskuksessa ei tarvitse olla merkittyjä tyttöjen ja poikien vessoja erikseen, vaan unisex-vessat.
  • Lapset saavat saunoa uikkarit päällä. Se helpottaa samalla myös ujojen, itseään häpeävien saunomista.
  • Majoittumisessa annetaan lasten kertoa, miten haluavat nukkua. Tarjotaan mahdollisuuksien mukaan majoittumista omaan huoneeseen.
  • Kun lapsia ja nuoria jaetaan ryhmiin ja joukkueisiin toimintaa varten, käytetään jakamiseen mitä tahansa muuta tapaa kuin jakoa poikiin ja tyttöihin.
  • Harkitaan, tarvitseeko leirejä ja kerhoja järjestää erikseen tytöille ja pojille, vai voisiko ne korvata sekaleireillä ja avoimilla kerhoilla. Toisaalta jos tyttöjen ja poikien toimintaa on, varaudutaan että sinne voi tulla kuka tahansa poika ja tyttö.

 

Jaakko Kaartinen

Artikkeli on julkaistu Villi-lehdessä 2/2019