Ajankohtaista

Armeijassa ollaan nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa

 

Kirkon alttariseinä kapenee jyrkäksi veneen keulaksi. Ulkona kohisee kova tuuli ja uskomattoman vaikuttava näkymä aukenee merelle Kirkkonummen saaristoon Upinniemen varuskunta-alueen edustalle. Tätä näkymää katselevat uusien saapumiserien varusmiehet, jotka palveluksen alussa, tulokirkossa täyttävät kirkon penkit.

”Vain harva jää täällä ensimmäisestä jumalanpalveluksesta pois. Osallistuminen on toki vapaaehtoista, varusmiehiä ei enää käskytetä kirkkoon”, sanoo sotilaspappi Henri Kivijärvi.

Ollaan Merikappelissa, joka on Suomen ainut varuskuntakirkko. Vuodessa lähes parituhatta nuorta tulee Upiniemeen koulutettavaksi sotilaiksi. Kivijärven tehtävänä koulutuksessa on omassa roolissaan tukea varusmiesten eettisen ja henkisen toimintakyvyn kehittymistä ja ylläpitämistä.

Sotilaspappi elää varuskunnan arjessa, pitää oppitunteja, on mukana metsäleireillä, keskustelee alokkaiden ja varusmiesten kanssa toimistossaan ja missä keskustelulle sattuu sopiva tilanne syntyvän, ampuu kantahenkilöstön kanssa ampumaradalla, toimittaa kirkollisia toimituksia. On osa varuskunnan elämää.

 

Nuorille tulevaisuus on haaste

Varusmiespalveluksen suorittajien keskuudessa sotilaspapilla on poikkeuksellinen näköala ikäpolveen poikia ja joukkoon tyttöjä. Sellainen poikkileikkaus syntyy kerran aiemmin rippikoulussa, eikä enää koskaan armeijan jälkeen. Ripari-ikään verrattuna varusmiesaika on tietyssä mielessä dramaattisempi.

”Tämä aika on käännekohta. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tulevat tapahtumaan koko loppuelämän tärkeät asiat: opiskellaan, saadaan ammatti, mennään työelämään, tulee parisuhde, perhe. Pitäisi olla vastuullinen omasta elämästä ja itsestä”, Kivijärvi toteaa.

Tämä käännekohdan aika ei näyttäydy sotilaspapin silmissä helppona.

”Tänne tulevat ovat enemmän nuoria kuin aikuisia. Erot tietysti ovat isoja. Pieni osa tuhannen hengen erästä on aikuistuneita siinä mielessä, että tietävät hyvin, mistä tulevat, mitä aikovat tehdä ja minne elämässään mennä”, Kivijärvi sanoo.

”Jotkut kokevat pelonsekaista tunnetta siitä, että heidän täytyy tehdä niin suuria valintoja. Monella on irtipäästämisen vaikeutta, kun se varhaisemman nuoruuden vaihe, jota on eletty, loppuu.”

”Tietynlainen epätoivo hallitsee sitä tulevaisuuden äärellä olemisen maisemaa. Nuorten silmin aikuisuus on yksinäinen paikka. Mitä sitä edes loppuelämältään haluaa? Ja suuri osa näistä nuorista kokee murskaavaa yksinäisyyttä näiden asioiden kanssa. Juuri kenelläkään ei ole sellaista kokemusta, että saisi tukea kysymyksiin, joiden kanssa painii. Tietysti täällä varuskunnassa, erillään tavallisesta elämästä tuo yksinäisyyden todellisuus on muutenkin aika voimakas.”

 

Sotilaspappi on saatavilla

Vain muutamaa vuotta aikaisemmin samat nuoret ovat olleet ripari-iässä. Jotkut pojat ovat nuorisotyön piirissä vielä siihen saakka kuin armeijaan lähtevät, mutta suurin osa pojista on tippunut toiminnasta pois.

”18-vuotiaalle pojalle, joka on pudonnut pois perusisosroolista, kirkolla on selvästi äärimmäisen vähän sellaista tarjottavaa, joka olisi hänelle kiinnostavaa”, Kivijärvi sanoo.

”Pojat etsivät jotain muuta. Nuorisotyön, tai nuorten aikuisten työn kohtalonkysymys on, mitä näille miehille tarjotaan.”

Varusmiespalveluksessa sotilaspappi on ensi sijassa siellä, missä varusmiehetkin. Hän on mukana ja kiinnostunut siitä, mitä varusmiehet tekevät. Niinpä varusmiehetkin voivat olla kiinnostuneita siitä, mitä hän puuhaa.

”Tämän ikäisillä nuorilla miehillä on hyvin mustavalkoinen näkemys siitä, mitä uskominen tai uskova ihminen tarkoittaa. Ja sellaisen kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Sen sijaan halutaan keskustella, ja kyseenalaistaa – jos heille ei anna tilaa ja mahdollisuutta kyseenalaistamiseen peli on menetetty.”

Mutta sotilaspapin toimistoon saa tulla keskustelemaan, ja moni tulee. Ei niinkään uskonnollisista ulottuvuuksista, vaan kaikesta muusta.

”Vastikään toimistoon tuli ahdistunut nuori mies, joka sanoi heti kärkeen, että ahdistus johtuu yksinomaan tästä armeijasta olosta. Kun istuttiin pitkään ja puhuttiin, aukesi todellinen ongelma, joka oli hänen hyvin vaikea isäsuhteensa”, Henri Kivijärvi kertoo.

”Sotilaspappi voi olla suunnannäyttäjä, sellainen, joka viittoilee niihin suuntiin, joihin nuoren on itse vaikea nähdä.”

 

Mikä on oikein tai väärin?

Jos pitää nimetä kirkon työn hittituote varusmiespalveluksessa, se on Kivijärven mukaan kenttäehtoollinen. Siihen osallistuvat käytännössä kaikki.

”Kenttäehtoollinen toteutetaan keskellä metsää, harjoituksen yhteydessä. Siellä kentällä on juuri harjoiteltu vihollisen pysäyttämistä, ihmisten tappamista. Se tilanne on hidas ja hiljainen hetki sotilaiden kesken.”

Toinen sotilaspapin johtama pysäyttävä harjoitus on kaatuneen sotilaan kenttähautaus.

”Meillä on käytössä pelastusnukke, ja siinä harjoituksessa sotilaiden kanssa sille tehdään hautaus, niin kuin tehtäisiin sotatilanteessa rintamalla. Se tekeminen ottaa siinä ihmisistä vallan. Mielissä liikkuu kysymys siitä, pitääkö meidän todella valmistautua tähän? Se on niin kaukana nuoren oman ajattelun kehyksistä, että sen vaikutuksen näkee.”

Merikappelissa käydään oppitunti sodan etiikasta ennen sotilasvalaa. Ovatko nuoret ymmärtäneet, mihin ovat sotilasvalassaan sitoutumassa? Mikä on oikein, mikä on väärin.

Tällaiset ovat aikuisuuden kysymyksiä. Kirjo valmiuksissa vastata niihin on varusmiesten kesken suuri. osa pohtii niitä syvällisesti, osalle eettisen pohdinnan ulottuvuudet ovat vaikeita tarttua.

 

Yksilönä olemisen vaatimus

”Nuoret kasvavat yksilöiden yhteiskunnassa, jossa kannustetaan etsimään oma tie ja keskittymään oman elämän rakentamiseen. Toisista ei tarvitse niin välittää. Täällä on toisin. Yksilöitä ei juuri ole, on lähinnä käskyjen antajia ja niiden toteuttajia. Sopeutuminen niin erilaiseen todellisuuteen on aika kivuliasta. Sitä punnitaan, mihin kenenkin henkinen sopeutumiskyky tässä riittää.”

Armeijassa korostuu virheiden rooli: yksilölle osoitetaan hyvin selvästi, milloin ja mitä hän on tehnyt väärin. Varusmiehet pyrkivät välttämään virheitä. Kivijärvi miettii, onko armeija yksi vaikuttaja sellaisessa kulttuurissa, jossa pyritään ennen kaikkea varomaan virheitä.

Millaiseen aikuisuuteen kukin nuori kasvaa?

”Tässä vaiheessa ollaan vielä nuoria. Päämäärien puute näkyy siinä. Yhteiskunnassa yksilöitä kannustetaan itse keksimään, mitä omalla elämällä pitäisi tehdä. Olisi kuitenkin hyvin tarpeellista, että joku auttaisi niiden päämäärien määrittelyssä.”

Aiemmin armeijaan tuleville sanottiin, että portin takana aika pysähtyy. Nyt muistutetaan, että aika kulkee siellä maailmassa eteenpäin samalla kun ollaan portin tällä puolella. Ja monen varusmiehen elämässä tapahtuu puolen vuoden tai vuoden mittaa eri tavalla kiperiä asioita.

Kun varusmiehiltä kysytään jälkikäteen, mitä jäi käteen palvelusajasta, moni nimeää itsenäistymisen tunteen. Henri Kivijärvi pitää tätä aika mielenkiintoisena – armeija ei pyri itsenäisyyden kehittämiseen. Kyse on siis siitä, mitä on tapahtunut samaan aikaan suhteessa kotiin, nuoruuteen, lähtökohtiin.

 

Missä nuoret miehet seuraavaksi kohdattaisiin?

Varuskunnassa opittua on se, että kun pappi yksinkertaisesti on saatavilla, se on tärkeää. Jos on mahdollisuus keskusteluun, se on tärkeää.

Kivijärvi kertoo Pro Gradu -tutkimuksesta, jossa oli tehty laivaston koulutuspurjehdukselle osallistuneiden kokemuksesta sotilaspapin toiminnasta. Tärkeimmäksi kadettien kokemukseksi nousi yksinkertaisesti se, että pappi oli saatavilla. Että hänen kanssaan saattoi keskustella.

”Joskus mietin, että onko tämä kirkon kannalta todella näin yksinkertaista. Jos on, esimerkiksi oppilaitostyöhön olisi syytä resursoida aivan toisella tavalla. Että kirkko on näkyvillä. Että mahdollisuus keskusteluun näyttää olevan tarjolla”, Henri Kivijärvi sanoo.

”Seurakunnissa olisi ehdottomasti tarve ja mahdollisuus nuorten aikuisten työhön. Perinteiseen kokoavaan nuorisotyöhön niitä ei ole. Mahdollisuus on tämän ikäisten osalta mennyt. Mutta tarve eritellä ja hahmottaa oman elämän kysymyksiä ei ole hävinnyt.”

Nuoret jatkavat taivaltaan kohti aikuisuutta. Voiko kirkko ja seurakunta olla samalla tavalla paikalla kuin sotilaspappi varuskunnassa? Että ollaan kiinnostuneita, kuunnellaan ja keskustellaan?

”Keitä varten kirkon työtä tehdään, meitä työntekijöitä varten vai esimerkiksi heitä, nuoria aikuisia varten?” Kivijärvi kysyy.

Missä nuorten aikuisten miesten arkipäivän kysymykset ovat varusmiespalveluksen jälkeen? Missä ruuhkavuosissa heidän maisemansa seuraavaksi on?

Voisiko sotilaspappia luontevasti seurata kauppakeskuspapin rooli?

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

X